 |
|
Lunta! Kaikki on nyt hyvin: helppo päivä tänään koulussa, tanssitunti illalla ja viikonloppu aivan nurkan takana. Ennätin syödä aamulla kunnon aamupalan ja jopa lukea lehden. Kuinka yksi kymmenen senttiä höttöistä vettä voikaan piristää aikaista linja-autopysäkille kävelyä.
Minulla on tässä jaksossa luovan kirjoittamisen kurssi, joka sisältää lähinnä proosatekstien, novellien, rakentamista ja tutkimista. Opettajamme (kirjailija itse) näytti ensimmäisellä tunnilla tuntisuunnitelman, jonka ensimmäinen kohta oli "pelottele oppilaita työmäärällä". Tuolloin mietin, että mihin oikein pistinkään itseni. Nyt kirjoittamisen makuun päässeenä eivät työmäärä ja deadlinet tunnu enää ylitsepääsemättömän vaikeilta asioilta, vaan lähinnä kannustavat kehittämään itseä kirjoittajana. Laitan kurssin harjoituksia esille tänne silloin tällöin, mihin milloinkin olen tyytyväinen tai saanut hyvää palautetta.
Luovan kirjoittamisen tuntien alussa käymme läpi teoriaa, esim. mitä puhdas henkilökuvaus sisältää, ja loppuajan käytämme kirjoittamiseen. Eilen ja tänään pohdimme tunnelman välittämistä, ja tehtäväksi tuli kirjoittaa teksti "kauhuaamiaisesta". Suomeksi siis: jotain on pahasti pielessä, mutta se ei näy dialogissa tai verisenä kätenä pöydällä. Harjoitustekstini löytyy tuosta alta.
Sain muuten viime jakson todennäköisyyslaskennan kurssin kokeesta -- siitä josta osasin kaksi ja puoli tehtävää seitsemästä -- arvosanaksi 7½. Kurssista kasi. Ei se niin huonosti mennytkään!
Ja hups, aloitin muuten tämän viestin samalla tavalla, kuin tuon tekstiharjoituksenkin. No, kertaus on opintojen äiti.
Kaikki on hyvin
Perhe istuu aamiaisella. Pöytä on huonosti katettu, ruuat ovat sikin sokin. Liinakin on se sama likainen rätti, joka oli pöydällä jo viime viikolla. Isä on kattanut pöydän ensimmäistä kertaa.
Aamiaiselle kutsutut lapset Orvokki ja Erkki syövät murojaan vaitonaisina pitäen katseensa tiukasti omissa kulhoissaan. Erkki yrittää olla liikuttamatta päätään vilkaistessaan vaivihkaa pikkusiskonsa ilmettä, joka on kuin patsaalla, jonka kauniit omenaposket ovat värittyneet sinipunaisiksi ja kastuneet hiljalleen kyynelistä. Erkki on huolissaan siskostaan, ei niinkään itsestään, vaikka kyllä häneenkin koskee. Äiti ja isä keskustelevat niitä näitä tulevan talven lumitilanteesta ja sen hetkisestä räntäsateesta.
"Loppuis jo toi kurasade, eihän tässä pääse edes ulos tuulettumaan", isä jatkaa ja ryystää kahviaan. Hän hipaisee äidin kämmentä laskiessaan muumimukia pitelevän käden takaisin pöydän pinnalle. Orvokki näkee sielunsa silmin, mitä tapahtuu seuraavaksi – äiti liikahtaa kuin säikähtäneenä.
"Niin… kultaseni", vastaa äiti saatuaan minuuttien pureskelun jälkeen suullisen leipää alas kurkustaan (hänen ruokahalunsa ei ole normaalilla mallilla). Isä kyllästyy katsomaan närppivää vaimoaan ja kääntyy pöydän vastakkaisella puolella vierekkäin istuvien lasten puoleen.
"Mutta mitäs kakrut tänään? Pelattaisko vaikka jotain, kun ei tonne uloskaan viitti lähtee." Orvokki hätkähtää, nostaa katseensa sekunnin murto-osaksi vain muistaakseen kyyneleensä ja laskeakseen katseensa mahdollisimman nopeasti, mutta ei epäilyttävän rivakasti takaisin alas. Katse uudelleen naulittuna jo kauan sitten vettyneisiin muroihin Orvokki odottaa veljensä vastaavan.
"Me mennään ulos", sanoo Erkki pitkän hiljaisuuden jälkeen yrittäen peittää uhmakkuuden äänestään. "Mennään naapuriin leikkimään."
"Millos aiotte tulla kotiin?" tivaa isä, jonka ärtyneisyys kuuluu jo hänen äänessään.
"Ei me tiietä."
Kukaan ei puhu. Orvokki ei tiedä, ketä hänen tulisi kiittää veljestään, joka on kuin isä hänelle. Orvokki vilkaisee äitiään juuri, kun äidin käsi eksyy puolihuomaamattomasti hiusrajaan, jota vastaommellut tikit kutittavat.
Olen ollut jo jonkun aikaa uudelleen aivan lääpällään Roald Dahlin kirjoihin -- vielä enemmän kuin kymmenen vuotta sitten, jolloin löysin ne ensimmäistä kertaa! Hyllyssäni nököttää vasta nelisen kirjaa, joten kirjasto kunniaan ja toivottavasti joululahjoina on tulossa Ilmarin Ihmelääkettä ja Henry Sugaria. Koko tuotantoa en Dahlilta ole vielä edes lukenut. Kyllä se tästä, kun jättää Sormusten Herran taas vaihteeksi taka-alalle (joka on ollutkin minulla lukuvaiheessa vasta kymmenisen viimeistä kuukautta).
Vähän parempi päivä tänään.
